Rajat eivät ole viestintäongelma vaan arjen rakennekysymys

Kun rajoista puhutaan, huomio kiinnittyy usein sanoihin. Siihen, miten rajat ilmaistaan, millä sävyllä, kuinka rauhallisesti ja kuinka rohkeasti. Ajatellaan, että jos vain osaisi sanoa asiansa oikein, rajat alkaisivat toimia. Siksi käytetään paljon aikaa oikeiden lauseiden etsimiseen ja sen harjoitteluun, miten sanoa ei.

Arjessa ongelma ei kuitenkaan ole se, mitä sanotaan.

Ongelma on se, millaiseen arkeen nämä sanat yrittävät tulla.

Jos arki on rakennettu niin, että yksi ihminen kantaa kokonaisuuden eli aikataulut, vastuun, ennakoinnin ja sen, että asiat ylipäätään pysyvät kasassa, rajat eivät voi olla neutraali asia.

Ne eivät ole pelkkä mielipide tai toive. Ne muuttavat järjestelmää, joka on rakentunut sen varaan, että joku joustaa.

On tärkeää ymmärtää, että tällainen rakenne ei synny siksi, että joku olisi tehnyt väärin. Vaan se syntyy vähitellen ja usein hyvistä syistä.

Joku on ollut käytännöllinen, joustava ja vastuullinen. Arki on helpottunut lyhyellä aikavälillä, ja ratkaisuista on tullut oletuksia. Kyse ei ole syyllisyydestä, vaan siitä, että toimiva järjestely on ajan myötä muuttunut kuormittavaksi.

Tällaisessa arjessa rajojen asettaminen tuntuu raskaalta, koska rajoilla on seurauksia.

Jos sinä et jousta, jokin jää tekemättä.

Jos sinä et muista, ennakoi tai paikkaa, kokonaisuus ei toimi samalla tavalla kuin ennen.

Keho reagoi jo etukäteen kiristymällä, levottomuutena tai uupumuksena, koska se aistii, että ilman sinun joustoasi arki ei toimi.

Siksi rajojen asettaminen ei tunnu kevyeltä, vaikka ne osaisi sanoa rauhallisesti.

Kyse ei ole epävarmuudesta tai huonosta itsetunnosta, vaan realismista.

Hermosto reagoi todelliseen tilanteeseen: arki on mitoitettu yli sen kantokyvyn, joka siinä todellisuudessa on käytettävissä.

Tästä syystä pelkkä kommunikoinnin kehittäminen ei ratkaise ongelmaa.

Selkeä ilmaisu ei muuta sitä, kuka arjessa kantaa.

Se ei muuta oletuksia, joiden varaan koti, perhe tai työarki on rakennettu.

Niin kauan kuin vastuu virtaa yhteen suuntaan, rajat näyttäytyvät poikkeuksena normaalista.

Rakenteellinen muutos ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi muuttua kovemmaksi, vaativammaksi tai toisenlaiseksi. Se tarkoittaa sitä, että arkea ei enää rakenneta yhden hermoston jatkuvan valppauden varaan. Vastuu ei katoa, mutta se lakkaa nojaamasta ihmisen jatkuvaan venymiseen.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että arjen on mahduttava sen hermoston kannettavaksi, joka sitä elää.

Jos aikuisia on yksi, arjen on oltava mitoitettu yhden hermoston sietokykyyn.

Jos aikuisia on kaksi, arjen on silti mahduttava kahden hermoston kannettavaksi, ei enempää.

Rakenne ei voi nojata jatkuvaan ylivireyteen, ennakointiin tai paikkaamiseen, vaan siihen, että kuormitus on suhteessa todelliseen kantokykyyn.

Kun tätä mitoitusta ei ole tehty, rajat tuntuvat jatkuvalta ponnistukselta. Kun mitoitus on kohdallaan, rajat lakkaavat olemasta erillinen asia. Ne eivät vaadi jatkuvaa tietoista työtä, koska arki ei enää oleta ylisuorittamista.

Siksi rajat eivät ole ensisijaisesti viestintä- tai luonnekysymys. Ne ovat seurausta siitä, mihin elämä on rakennettu nojaamaan.

Kun rakenne muuttuu, sanat seuraavat perässä.