Miksi voimaannuttavasta arjesta tuli pakkopullaa

Meillä perusarki on oikeasti täynnä asioita, joiden syvimmäinen hermostollinen tarkoitus on lisätä elämäntuntua, merkitystä ja yhteyttä. Ja nämä asiat ovat ihan jokapäiväisiä ja arkisia asioita, kuten ruuanlaitto, kodin (eli oman lähiympäristön) hoitaminen, toisten elämän huomioiminen ja arjen järjestäminen ylipäätään.

Optimitilanteessa tämän pitäisi tuoda ihmiselle tunnetta siitä, että hän on osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Että elämä on ennen kaikkea välittämistä. Ei pelkkää suorittamista.

Uskon, että useampi nainen kokee nämä samat asiat nykyisin raskaiksi, koska tekemisen ympärille on vaivihkaa syntynyt rakenne, joka muuttaa tämän kokemuksen ja vääristää antamisen ilon velvollisuuden tunteeksi.

Hoiva on alunperin ollut voima. Se on tuonut merkitystä, rytmiä ja tunnetta siitä, että omalla panoksella on väliä. Ja kun hoiva tapahtuu yhteydessä ja vastavuoroisuudessa, se tukee myös hoivaajaa.

Ja tämä on se tulokulma, joka vahvistaa myös hoivan antajaa. Tässä tapauksessa puhun naisesta/äidistä.

Nykyisin tämä dynamiikka saattaa keikahtaa helposti eikä tekeminen enää tunnu valinnalta vaan itsestään selvyydeltä. Eikä se välttämättä liity yksittäisiin ihmisiin vaan siihen miten arki on järjestynyt. Arjen rakenne ei enää oleta, että tekemisellä olisi merkitystä vaan se odottaa vain tietynlaisia toimia, että rattaat pyörii.

Hoiva historiallisena voimana

Historiallisesti hoiva ei ole ollut pelkkä tehtävä vaan sillä on ollut tärkeä osa yhteisön ytimessä. Naisen rooli kodin ja arjen keskuksena on tarkoittanut sitä, että hänellä on ollut selkeä paikka yhteisön rytmissä. Hoiva ei ollut irrallista tekemistä, vaan osa laajempaa rakennetta, jossa vastuu, arvostus ja vastavuoroisuus liittyivät toisiinsa.

Kuten tiedät, yhteisölliset rakenteet ovat muuttuneet huimaa vauhtia ja hoivan, kuten monen muunkin asian paikka, siinä samalla. Hoiva on jäänyt yksilön tehtäväksi ilman niitä rakenteita, jotka aiemmin kannattelivat myös tekijää. Eli hoivan tarve säilyy, mutta sen ympäriltä katoaa se tuki, joka teki siitä voimaannuttavaa.

Tämä on seurausta yhteiskunnallisista muutoksista, joissa perheen, työn ja vastuun rajat ovat muuttuneet. Hoiva on jäänyt, mutta sitä kannattelevat rakenteet ovat heikentyneet.

Kun arjen peruskokemukset siirtyvät kodin ulkopuolelle

Koska monikaan ei enää saa kokemusta siitä, että hänen toimintansa on tärkeää yhteisölle, saattaa käydä niin, että merkitys ja yhteys sekä elossa olemisen kokemukset haetaan kodin ulkopuolelta.

Aikaisemminhan elämä oli paljon kapeampaa ja tapahtui pienemmissä piireissä, mutta merkitys ja yhteys syntyi arjen keskellä: ruokaillessa, yhdessä tekemisessä, kodin rytmissä, huolenpidossa, arjen ja juhlan, työn ja levon vuorottelussa. Arki itsessään tarjosi hermostollisesti niitä kokemuksia mitä nyt yhä useammin etsitään kodin ulkopuolelta ja kotiarki vaikuttaa enemmän palkattomalta työmaalta.

Nykyelämässä elämykset, yhteyden tunne ja jopa perusturva saatetaan hakea harrastuksista, matkustamisesta, tapahtumista, kursseista ja erilaisista itsensä kehittämisen muodoista. Nehän voi olla rikastuttavia toki, mutta samalla arjen oma merkityksellisyys jää helposti jalkoihin. Ja jos perusarjesta tulee vain suoritettava kulissi elämässä, hoiva ja arjen kannattelu menettävät sen syvemmän merkityksen.

Silloin arjen tehtävät alkavat tuntua entistä helpommin pelkältä velvollisuudelta, eivätkä ne enää kannattele yhteenkuuluvuutta, rytmiä eikä jatkuvuutta. Eikä myöskään tunnetta siitä, että elämä tapahtuu tässä ja nyt, eikä jossain erillisessä “oikeassa elämässä”. Eli niitä kokemuksia, joita ennen saatiin luonnostaan.

Ja sitten kun arki ei enää tarjoa näitä kokemuksia, paine alkaa kasaantua kahteen suuntaan. Toisaalta arki tuntuu raskaammalta. Toisaalta merkitystä aletaan hakea yhä enemmän arjen ulkopuolelta. Tämä lisää kuormitusta entisestään, koska arjesta tulee pelkkä alusta, eikä se elämän ydin, joka sen kuuluisi olla.

Sen takia koen, että perusarjesta tulisi saada taas miellyttävää ja voimaannuttavaa. Arjen perusrakenteen kuuluisi taas tarjota yhteyttä, rytmiä ja merkitystä. Sekä arjen pitäisi olla kantava osa elämää eikä pelkkä kulissi.

Kun hoiva muuttuu taakaksi

Hoiva alkaa kuluttaa silloin, kun se ei enää ole osa vastavuoroista kokonaisuutta. Kun huomio, rytmi ja vastuu kasaantuvat yksisuuntaisesti, keho ja mieli alkaa reagoida. Tekeminen alkaa tuntua pakolta, vaikka itse arvostaisikin hoivaa ja välittämistä.

Ja tässä on ristiriita. Kun haluaa välittää ja haluaa huolehtia, mutta samalla huomaa, että oma tila, ilo ja energia alkaa vähentyä. Ja tämä ristiriita uuvuttaa.

Hoiva tarvitsee rakenteen, jossa myös hoivaaja tulee hoivatuksi.

Paluu hoivan voimaan

Hoivan voima palautuu silloin, kun se palaa osaksi vastavuoroista kokonaisuutta. Kun hoiva ei ole yksisuuntainen virta, jota vain annetaan saamatta takaisin, vaan osa rakennetta, jossa tuki, arvostus ja vastuu liikkuu molempiin suuntiin.

Tässä ei ole kyse siitä, kuka tekee mitä. Kyse on siitä, kokeeko nainen itse tulevansa kannatelluksi. Arjen hoiva alkaa kuluttaa silloin, kun nainen antaa jatkuvasti emotionaalista tilaa muille, mutta oma tunnepuoli jää ilman vastaavaa tukea. Kun omia tunteita, väsymystä, kuormaa ja keskeneräisyyttä ei ole tilaa kantaa yhdessä jonkun kanssa, hoiva alkaa muuttua yksisuuntaiseksi.

Emotionaalinen kannattelu tarkoittaa sitä, että nainen ei ole ainoa, joka pysyy vakaana, kokoaa itseään ja pitää itsensä kasassa muiden vuoksi. Kun nainen saa olla välillä se, jota kuunnellaan, jota ymmärretään ilman selittelyä ja jonka ei tarvitse olla koko ajan vahva, arjen tekeminen tuntuu eri tavalla. Silloin hoiva ei ole pelkkää antamista, vaan osa elävää, vastavuoroista kokemusta.

Kun tämä puuttuu, arjen pienetkin asiat alkavat tuntua raskaammilta. Ei siksi, että ne olisivat itsessään kohtuuttomia, vaan siksi, että nainen kantaa sekä tekemisen että tunnetilan yksin.

Emotionaalisen kannattelun voi myös itse rakentaa itselleen hermostotyöllä, mutta se ei kumoa välinpitämättömän ympäristön vaikutusta.

Velvollisuuden tunne kääntyy takaisin lähimmäisenrakkaudeksi silloin, kun nainen kokee olevansa itse turvassa, kannateltu ja emotionaalisesti nähty.

Naisen hoivaava kyky on aliarvostettu voimavara, joka on tarkoitettu tukemaan elämää, ei kuluttamaan sitä. Kun tämä kyky toimii oikeassa rakenteessa, se lisää yhteyttä, turvaa ja elinvoimaa. Kun se jää ilman vastinparia, se alkaa kuluttaa.

Kun nainen on sisäisesti turvassa, kannateltu ja emotionaalisesti nähty, hoiva palaa siihen, mikä se historiallisesti ja inhimillisesti on ollut:

Yhteyden teko. Ei selviytymisen teko.

Tämä on se käännekohta.

Ja tämä on se, mikä muuttaa kokemuksen.